Blogivieras: Pelkkiä yksisarvisia ja glitteriä?

11.10.2019
AnnaE
Noora istumassa neulepaita päällä sateenkaaren väreihin maalatulla penkillä.

Siltä sateenkaarinuoren elämä voi kesällä näyttää, kun prideja juhlitaan kimalluksen ja sateenkaarevan huuman keskellä. Paluu syksyyn, ehkä jo kotipaikkakunnan rautatieasemalla lyö märän pyyhkeen vasten kasvoja. Glitterit pyyhitään huolella ennen kotiasemaa ja sateenkaarevat tunnusmerkit piilotetaan. Huuma on ohi. Arjen kiemurat palaa kovempana turvallisesta ympäristöstä palatessa. 

Joku elää kotona pelossa tai kaapissa, jonka ovea ei uskalla edes yrittää raottaa - vanhemmat puhuvat homoudesta sairautena. Minkä tekosyyn varjolla tänään pääsisin Setan nuorten iltaan? Onko ne ihan oikeasti tota mieltä, että ne ei rakastaisi mua omana itsenäni? 

Yksi palaa koulusta jälleen kiireellä kotiin, ei jää kavereiden kanssa kaupungille kun ei koulussa tai ostoskeskuksessa ole hänelle sopivaa vessaa -molemmissa saa paheksuvia katseita, pahimmillaan jopa kommentteja. Ja vessaan on ihmisen joskus päästävä. 

Nuorisotilan sohvalle lysähtää nuori "mä uskalsin vihdoin kertoa" hän hiljenee hetkeksi ja jatkaa "mutten tiedä, uskallanko mennä kotiin." Yhdessä pohditaan, olisiko kaverin sohva vai peräti turvakoti sittenkin seuraavaksi yöksi sopiva paikka. 

Kaverit koulussa ilmoittaa, etten ainakaan oo sun kaveri jos tykkäät samaasukupuolta olevista, myöhemmin sen puolesta halutaan rukoilla, että hän parantuisi homoudestaan. 

Epäilemättä jokainen yllä oleva tapahtuma jättää jäljen, arven ja painon harteille. Sitä kipua tai jälkeä ei noin vain poisteta. Ainakaan yksin, ilman vertaista tai hyväksyvää, turvallista aikuista. 

Onneksi on paikallisjärjestöjen vertaisryhmiä, koulutettuja kohtaajia, ja mm. Sinuiksi -tukichat ja -puhelin. En usko, että näitä tarinoita olisi kerrottavaksi ilman vertaistukea ja/tai ammattiapua, kuuntelijaa - hyväksyvää aikuista. 

Vapaaehtoisena Setan kouluttajana saan kohdata mm. nykyisiä ja tulevia nuorisotyön ammattilaisia, heitä jotka toivon mukaan pääsevät vaikuttamaan nuorten elämään, kouluun tai vanhempien ajatuksiin. Kertoessani kokemuksia ja ihmisten tarinoita "Miksi? Miten? Kuka voi?" on yleinen reaktio. Kumpa osaisin vastata. On vaikea yrittää puolustaa sitä, joka on sinuakin vastaan. En löydä itsekään perusteluja ja toivon, että heidät kohdatessaan nuori löytäisi turvallisen ja sensitiivisen aikuisen. 

Saadun vertaistuen voimalla yksi heistä auttaa ja ohjaa nyt toisia sateenkaarinuoria, toinen on löytänyt paikkansa ihmisoikeusjärjestön vapaaehtoisena, kolmas opiskelee kasvatusalaa. Ja se viimeinen on nyt kirkolla töissä, ihan omana itsenään. Kirjoittamassa nyt tätä tekstiä. *Allekirjoittaneen tarina on todellinen. Muut tarinat ja lopputulemat eivät välttämättä kohtaa juuri sellaisinaan yksityisyyden suojan vuoksi, mutta jokainen tarina on totta, jokainen lopputulema totta jollekin vapaaehtoisurani aikana kohtaamalleni nuorelle. 

Sillä, että löytää itsensä kaltaisia on suuri merkitys. 

Sillä, että tulee nähdyksi on suuri merkitys. 

Sillä, että sinä luot turvallisen ilmapiirin on suuri merkitys. 

Ihan pienen pienet asiat riittävät, pienen pieni sateenkaarilippu toimiston ovessa tai translippu ilmoitustaulun kulmassa. 

Minut on nähty, täällä saan olla minä. 

Noora Kalpio
Kirjoittaja on Lahden Setan aktiivi, sekä liputtaa sateenkaarenväreissä yhdenvertaisuuden puolesta myös kirkossa.

Blogi on osa Nuorisotyön viikon (7.-13.10.2019) blogisarjaa, jossa nuorisotyötä tekevät ja kokevat kertovat erilaista tunteista, jota he nuorisotyössä ovat kokeneet.
 

blogi nuorisotyö