Blogi: Mikä olisikaan pahinta, mitä voisi tapahtua?

13.10.2020
AnnaE
Anna Enbuske nojaamassa seinään nauraen. Mustavalkoinen kuva.

Teimme töissä kesän alussa “Minun käyttöohjeeni”, jossa jokainen työntekijä kertoi itsestään ja toimintatavoistaan, jotta osaisimme paremmin huomioida toisemme työkavereina. Kolmantena asiana kirjoitin häpeäväni mokaamista. Ja niin todella teen – aivan turhaan.

Jos on kertaakaan avannut self help -oppaita, nolostellut omia mokiaan kavereilleen tai ollut koulutuksissa, joissa puhutaan epäonnistumisista, ei ole voinut välttyä siltä, miten on aina rohkeutta myöntää omat virheensä ja viisautta oppia niistä. Sanotaan, että epäonnistuminen ei maailmaa kaada, ja miten kaikki muutkin mokaavat aina joskus. Tänään vietettävä kansallinen epäonnistumisen päivä pureutuu myös samojen näkökulmien ympärille: meidän tulisi oppia elämään kulttuurissa, jossa mokaaminen on hyväksyttyä – jopa voimavara. Kun kysyin Instagramissa, mitä ajatuksia mokaaminen herättää, merkittävin havainto on kliseisesti sama: moka on lahja, josta voi oppia. 

Mokaamisesta syntyy sellanen vähättelyn pelko.

Olen usein se ihminen, joka vähät välittää omasta iästään, ja iästään huolimatta menee eikä meinaa – ja kertoo myös sen muille. Erityisesti oman ikäni puolesta pelkään kuitenkin mokaamista todella paljon. Jos mokaan homman töissä tai vapaa-ajallani vastuullisissa tehtävissä, vähentääkö se osaamiseni arvostusta muiden silmissä? Että eihän Anna osaa, kun se on niin nuori? Vähentääkö se uskottavuuttani? Instagramissa saamieni viestien perusteella en ole näiden ajatuksien kanssa myöskään yksin. Vaikka yleisesti nuoruuteen liitetään kokeileminen ja virheistä oppiminen, mokaamisesta on seurannut piikittelyä ja osaamisen vähättelyä esimerkiksi työelämässä. 

Teininä mokaaminen oli tosi paha. Etenki sellasis omaa identiteettiä rakentavis asiois.

Vaikeinta on kuitenkin antaa itselle lupa tehdä välillä virheitä. Tunnollisena, sääntöjä noudattavana ja tietynlaisena pilkunviilaajatyyppinä onkin ollut vaikeinta opetella nauramaan itselleen, kun moka sattuu – koska niitähän sattuu ja tulee sattumaan. Kun harrastusjutuissa lähetin vahingossa sähköpostin yli 3 000 ihmiselle, joita aihe ei edes mitenkään koskettanut, ei paljon naurattanut saada vastausviestejä perään. Kun Helsingissä vielä vain käymässä olleena sanoin olevani Tapiolassa Tapanilan sijaan, ei paljon naurattanut ajatuttaa minua kyyditsevää kaveria 20 kilometriä ekstraa. Ja kun nukuin pommiin stressaavan työviikon jälkeen tärkeästä tapahtumasta, niin ei kuulkaas naurattanut – pikemminkin teki mieli kliseisesti hautautua maan alle, vaikka muut eivät olisi epäonnistumista edes huomanneet.

Nyt onneksi jo vähän naurattaakin.

Rakastan aatella et mokaaminen on täysin fine ja mikä ees ois pahinta mitä vois käydä – most likely nothing.

Koska kaikki meistä mokaa, olisikin tärkeää luoda turvallinen ympäristö sille. Muutamissa saamissani Instagram-viesteissä korostetaan, miten erityisesti nuorisotyössä on ollut positiivinen kokeilukulttuuri. Sellainen, jossa on saanut virheiden kautta oppia enemmän kuin työelämässä. Sellainen, jossa kannustetaan toisia, autetaan ekaa kertaa kokeilevia ja uskotaan siihen nuoreen, joka ei välttämättä vielä kolmannellakaan kerralla ihan muista, miten ne hommat pelittikään. Turvallinen ympäristö, jossa saa myös mokastaan pettyä, suuttua ja itkeä, kunhan lopuksi myös oivaltaa, miten siitäkin mokasta pääsee lopulta yli. Tämä on ehdottomasti nuorisotyön vahvuus, josta on pidettävä kiinni.

Mokaaminen on aliarvostettua! Epäonnistuminen tekee hyvää ihmiselle.

Moka on lahja, josta voi oppia. Niin myös onneksi meillä töissä, jossa työkavereiden kesken jaetaan epäonnistumisemme toimiston sisäiselle #mokaonlahja-kanavalle ja tsempataan toisiamme itse tehdyllä “Sie yritit” -merkillä. Tärkeintä onkin luottamuksellista ilmapiiri, jossa kukaan ei edes yritä olla täydellinen – koska eihän kukaan meistä olekaan, oli sitten minkä ikäinen tahansa.
 

Anna Enbuske
Kirjoittaja on Allianssin viestinnän tuottaja, joka vasta kivenkovaa väitti Aleksis Kiven käyttäneen teini-sanaa jo 1500-luvulla. (Taisi ehkä sittenkin olla Mikael Agricola, mutta mitäs pienistä.)

blogi nuoret nuorisotyö