Blogi: Maailma muuttuu, Eskoseni – eli mitä 1990-luvun lamasta pitäisi oppia?

03.02.2021
EeroL
Eero Löytömäki hymyilee ja katsoo ylävasempaan

Ysäri on taas muotia – ainakin suomalaisten poliitikkojen puheissa. 1990-luvun lama-ajasta on muodostunut koronakriisin keskellä hyvä symboli: varoitus siitä, mihin voidaan joutua, jos päätöksiä tehdessä ei voida – tai ehditä – miettiä pitkää aikaväliä. Mutta mitä lamasta olisi pitänyt oppia?

Koronakriisin aikana puoluejohtajien suusta, aina kokoomuksen Petteri Orposta vasemmistoliiton Li Anderssoniin, on kuultu sama lause:“1990-luvun virheitä ei saa toistaa”. Poliitikot viittaavat tietenkin 1990-luvun lamaan, jota voi hyvin kutsua Suomen rauhanajan pahimmaksi kriisiksi: konkurssiaalto pyyhkäisi maamme yli, työttömyys kohosi ennätyslukemiin ja koko kansantalous oli romahtamispisteessä.

Toisaalta vertaukset lamavuosiin ovat saaneet myös kritiikkiä. Etenkin lama-ajan pääministeri Esko Aho on useaan otteeseen pyytänyt 90-lukuun viittaavia poliitikkoja yksilöimään, että mitä ne 1990-luvulla tehdyt virheet muka oikein olivat. 

Lukiessani Ahon närkästyneitä kommentteja tunnen piston sydämessäni. Olen syyllistynyt samaan. Olin nimittäin viime syksynä yksi pääarkkitehti Allianssin tapahtumassa “Ratkaistaan Suomen suurin ongelma: Miten estämme, ettei koronakriisi syrjäytä nuoria 90-luvun laman lailla?”. Järjestin ja vielä juonsinkin tapahtuman, jossa vaadin puolueita kertomaan, miten 1990-luvun virheet vältetään. Sori siitä.

Joten, Esko hyvä, tämä blogi on sinulle.

Mitä 1990-luvun lamasta pitäisi oppia?

Tarkoituksena ei ole syytellä tai ristiinnaulita 90-luvun päättäjiä. Uskon vakaasti, että sinä, Esko, ja muut sen ajan johtajat teitte kaiken voitavan ja ajattelitte isänmaan etua. Ja kyllähän te myös onnistuitte: hyvinvointivaltio säilyi, vaikka hinta olikin kova.

Mutta, Esko hyvä, uskon kyllä vakaasti myös siihen, että 1990-luvusta voidaan – ja että siitä täytyy – oppia. Teitte parhaanne sen tiedon valossa, mitä teillä silloin oli. Nyt meillä on kuitenkin uutta tietoa.

Mielestäni parhaat opit saa avaamalla THL:n kansalliset kohorttitutkimukset, joissa on seurattu vuosina 1987 ja 1997 syntyneitä ikäluokkia, eli juuri niitä jotka kokivat 1990-luvun laman vaikutukset joko lapsina tai nuorina. Kohorttitutkimusten annin voisi tiivistää niin, että 1990-luvun lama vaikutti nuoriin ainakin kolmea reittiä:

  • Yritysten konkurssit ja massatyöttömyys romahduttivat monen perheen talouden ja vaikuttivat vanhempien mielenterveyteen ja jaksamiseen.
  • Leikkaukset nuorisotyöstä, kouluterveydenhuollosta ja palveluista iskivät nuorten arkeen ja vaikeuttivat avun saantia juuri kun sitä apua olisi eniten tarvittu.
  • Pitkittynyt nuorisotyöttömyys vaikeutti kiinnittymistä yhteiskuntaan ja lisäsi osattomuutta.

Isoja yhteiskunnallisia kriisejä ratkottaessa on kiireenkin keskellä katsottava pitkän aikavälin vaikutuksia ja etenkin vaikutuksia niihin, jotka elävät nuoruuttaan kriisin keskellä. Sopeutustoimet, leikkaukset ja rakenteelliset uudistukset on priorisoitava niin, että kriisin vaikutukset lapsiin ja nuoriin minimoidaan. Muuten kriisin jälkitauteja hoidetaan vielä 30 vuotta myöhemmin. 

Se on, Esko, 1990-luvun laman suuri opetus. Ollaan siis suosiolla jälkiviisaita ja otetaan opiksi. 

Vältetäänkö 2020-luvulla 1990-luvun virheitä?

Nyt kun olemme, Esko, samalla sivulla, niin tarkastellaanpa vielä, miten nykypäättäjät pärjäävät. He puhuvat kovasti 90-luvun virheistä, mutta elävätkö he kuten opettavat? Karttaako Suomi äsken määrittelemiämme 1990-luvun virheitä?

  • Yritysten konkurssit ja massatyöttömyys romahduttivat monen perheen talouden ja vaikuttivat vanhempien mielenterveyteen ja jaksamiseen.

    => Tässä Marinin hallitus on mielestäni onnistunut: massiivinen konkurssiaalto on ainakin toistaiseksi pystytty välttämään ja vaikka työllisyysluvut ovat kohonneet, ollaan yhä kaukana 1990-luvun tilanteesta.
     
  • Leikkaukset nuorisotyöstä, kouluterveydenhuollosta ja palveluista iskivät nuorten arkeen ja vaikeuttivat avun saantia juuri kun sitä apua olisi eniten tarvittu.

    => Tämä on vielä auki. Nuorten palveluista ei onneksi ainakaan vielä ole leikattu ja lisäbudjeteissa niihin on jopa panostettu lisäeuroja. Toisaalta koronakevään paniikkitunnelmissa myös karsittiin rajusti esimerkiksi ennaltaehkäisevää kouluterveydenhuoltoa. Nuorisotyö on toistaiseksi selvinnyt leikkauksilta, mutta koska merkittävä osa nuorisotyön rahoituksesta ratkaistaan kuntatasolla, täytyy jännittää mihin kuntavaalien jälkeen ryhdytään. Toivottavasti kuntapäättäjillä on enemmän malttia kuin vuosina 1992-1996, jolloin kuntien nuorisotyöhön käyttämät varat laskivat yli 50 prosenttia.
     
  • Pitkittynyt nuorisotyöttömyys vaikeutti kiinnittymistä yhteiskuntaan ja lisäsi osattomuutta.

    => Tästä olen eniten huolissani. Talouskriiseillä on tapana vaikeuttaa juuri nuorten kiinnittymistä työmarkkinoille. Nuorisotyöttömyys onkin nousussa ja joulukuussa 2020 15–24-vuotiaiden työttömyysaste oli 20 %, mikä oli viisi prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuotta aikaisemmin. Lisätoimia tarvittaisiin, mutta silti esimerkiksi Suomen kestävän kasvun ohjelmassa, jonka rahoitus tulee EU:n elpymisvälineestä, nuorisotyöttömyyteen liittyvät toimenpiteet jäävät irrallisiksi ja vaatimattomiksi.

Toivottavasti nykypäättäjillä on riittävästi jälkiviisautta ja 1990-luvun lamasta otetaan opiksi. Lapsiin ja nuoriin panostaminen on nyt äärimmäisen tärkeää. Samaa ovat toivoneet myös esimerkiksi Martti Hetemäen korona-exit -työryhmä ja Lapsistrategian koronatyöryhmä. Ehkä sinäkin, Esko?
 

Eero Löytömäki
Kirjoittaja on Allianssin vaikuttamisen asiantuntija, jonka vastuulla ovat mm. sosiaali ja- ja terveyspolitiikan kysymykset. Hän on syntynyt vuonna 1990, mutta ei lue itseään 90-luvun virheiden joukkoon. 

vaikuttaminen politiikka nuoret