Jommu, paikallislegenda

Jommu hymyilee Kangasalan seurakunta -paidassa.

“Kamera valmis. Ääni valmis. Jommu, ootsä valmis?”
- Valmis? Mää oon ollu jo kohta 60 vuotta valmis.

Erityisnuorisotyönohjaaja Jorma Jussila, kangasalalaisessa suussa Jommu, on tehnyt nuorisotyötä Kangasalla jo 37 vuotta. Nuorempana pappeudesta haaveillut paikallislegenda työskentelee seurakunnalle, mutta kaupunki ostaa puolet Jommun työpanoksesta. Niinpä hänet voi löytää kohtaamasta nuoria niin kouluissa, kaduilla, nuorisotiloilla ja rippileireillä kuin apua tarvitsevien nuorten kotonakin.

“Mun leipälaji on se, että mä haen jengiä aamuisin kouluun, kun niitä nukuttaa.”

 

Eräs Jommun työtä seurannut tutkija kirjoitti muistiinpanoihinsa, että “täähän taitaa oikeen välittää näistä nuorista”, ja nuoret itse ovat kutsuneet Jommua vaariksi tai papaksi. Hän ei yritäkään leikkiä nuorta, vaan on omien sanojensa mukaan “rehellisesti kömpelö aikuinen”. Kysyimme Jommulta, mikä tekee erityisnuorisotyönohjaajasta näin erityisen.

“Mulla on oma kokemus: kaikki muut rangaistukset mä oon ite käyny aikanaan koulussa läpi paitsi sen, että muo ei erotettu. Siltä pohjalta aika nöyrän varovaisin mielin lähtee kulkeen nuorten ja vanhempien vierellä.”

 

Tavallista päivää erityisnuorisotyönohjaajan työssä ei ole. Pitkälti ainoaa säännöllistä toimintaa ovat moottoripajat “kavereille, jotka rassaa mieluummin mopoja kuin koulukirjoja”. Päiväsaikaan tyypillisiä ovat käynnit kouluilla (ammattikoululla on Jommulle omat työmaa- ja keittiövaatteet työtiloja varten), nuorten herättely kouluun ja kohtaamiset kaduilla tai nuorisopaku Kyläkollilla.
Jommun kokemuksen mukaan nuoret ovat aidoimmillaan omassa ympäristössään, eivät kotona tai kouluissa. Nuorten luo jalkautuvan nuorisotyöntekijän pitää osata nöyrtyä, mutta kaduilla kuulee parhaat jutut ja näkee nuoret omassa elementissään.

 

Vuosien aikana vastaan on tullut monenlaisia ihmisiä ja elämiä. Joku vuosia aiemmin rippileirin käynyt saattaa kysyä vihkimäänkin. Siihen ei vielä nuorisotyönohjaajan lisenssi aivan riitä, mutta pyyntö lämmittää mieltä.

“Parhaita hetkiä on ne, kun joku tulee kadulla sanoon, että ‘muistakko ku mä olin 30 vuotta sitte sun kerhossa?’ Eikä vedä turpiin, vaan muistelee ihan hyvällä!”

Aiheesta muualla