Vähemmistöpolitiikassa voidaan erottaa viisi erilaista suuntausta. 1. Syrjintäpolitiikka, jossa viranomaiset kohtelevat epäoikeudenmukaisesti esim. tuomioistuimissa, kouluissa, työmarkkinoilla ja palvelupisteissä. Tämä johtaa alistettuun asemaan ja alempiin yhteiskuntakerrostumiin. 2. Kielteinen (torjuva) eristäminen, jossa vähemmistö erotetaan enemmistöstä omille asuinalueillensa, kouluihinsa, ammatteihinsa, palveluyksikköihinsä jne. Tällöin vähemmistölle osoitetut asuinalueet jne. ovat enemmistön alueita ja muita palveluja huonompia. Kielteinen eristäminen siis johtaa syrjintäpolitiikkaan. 3. Myönteinen (pluralistinen) peristäminen, jossa keskitytään tietyn vähemmistökulttuurin säilyttämiseen rinnakkain enemmistökulttuurin kanssa. Kielellisen ja sosiaalisen yhtenäisyyden edesauttamiseksi vähemmistölle suodaan omia kouluja, aatteellisia yhdistyksiä, sanomalehtiä, ammattialoja ja ehkä asuma-alueitakin, jotka ovat verrattavissa enemmistön vastaaviin. 4. Akkulturaatiopolitiikka, jossa enemmistöryhmä yrittää eri yhteiskunnallisten laitosten avulla pakottaa vähemmistön jäseniä omaksumaan enemmistön kieltä, tapoja, arvoja ja muita kulttuuriin liittyviä piirteitä. 5. Assimilaatio- eli sulauttamispolitiikka, jossa enemmistö pyrkii vähentämään eri yhteiskunnallisten laitosten avulla vähemmistöjäsenten tuntemaa solidaarisuutta ja kansallistunnetta omaa ryhmäänsä kohtaan suunnatakseen näitä tuntemuksia enemmistöön päin. Tavoitteena on siten irrottaa vähemmistöjäsen etnisestä ryhmästään ja liittää hänet enemmistöryhmään (joko-tai-periaatteella) (Dahlström 1971).
Väestönkasvu
Luonto ja ympäristö
Kasvun rajat
Väestönkasvu
Kehitysmaiden sodat
Pakolaisuus
Maahanmuutto
Magdaleena Jaakkolan tutkimus: Suomalaisten kiristyvät ulkomaalaisasenteet
Suomalaisten suhtautuminen pakolaisten ja muiden ulkomaalaisten maahanmuuttoon oli vuonna 1993 huomattavasti kielteisempää kuin vuonna 1987, jolloin tehtiin vastaavanlainen tutkimus. Kielteisyys on lisääntynyt kaikissa ikä- ,sukupuoli-, koulutus- ja ammattiryhmissä sekä kaikkien puolueiden kannattajien ja molempien kieliryhmien keskuudessa kaupungeissa ja maaseudulla. Ulkomaalaisvastaisuus on lisääntynyt eniten jo ennestään kielteisempien vähän koulutettujen, työväestön ja maanviljelijöiden ja niiden keskuudessa, jotka eivät tunne yhtään tai vain yhden taikka pari Suomessa asuvaa ulkomaalaista. Nuorten ja keski-ikäisten asenteet ovat sen sijaan lähenemässä ulkomaalaisiin perinteellisesti kielteisesti suhtautuneiden eläkeläisten asenteita. Ulkomaalaisasenteiden jyrkentymisestä huolimatta vain joka viides suomalainen haluaa sulkea rajat kokonaan pakolaisilta. Kaksi kolmasosaa suomalaisista on sitä mieltä, että poliittisesti, uskonnollisesti tai rodun vuoksi vainottuja pitäisi ottaa vastaan vähintään yhtä paljon kuin nykyisin. Yli kolmasosa katsoo, että myös ulkomaalaisia työnhakijoita pitäisi vastaanottaa vähintään yhtä paljon kuin nykyisin. Kehitysavun lähettämistä ei nähdä vaihtoehtona pakolaisten tai muiden ulkomaalaisten vastaanottamiselle. Myös siihen suhtautuminen on muuttunut aiempaa kielteisemmäksi. Enemmistö (71 %) suomalaisista on kuitenkin edelleen sitä mieltä, että kehitysapua tulisi lähettää kehitysmaihin ainakin yhtä paljon tai enemmän kuin ennen.
Erilaisista taustatekijöistä korkea koulutus selittää kaikkein parhaiten myönteisiä ulkomaalaisasenteita. Pakolaisten ja muiden ulkomaalaisten maahanmuuttoon ja oikeuksiin suhtautuvat lisäksi muita myönteisemmin naiset, ruotsinkieliset, uskonnolliset ihmiset, paljon matkustelleet ja poliittiselta kannaltaan vihreät, RKP:n ja vasemmistoliiton kannattajat. Samalla tavoin kuin vuonna 1987 suomalaiset suhtautuivat myös vuonna 1993 torjuvimmin niihin kansallisuusryhmiin, joiden ulkonäkö, kulttuuri, elintaso tai poliittinen järjestelmä poikkesi eniten suomalaisesta. Kielteiset asenteet ovat yleistyneet erityisesti niitä kansallisuusryhmiä kohtaan, joita on Suomessa pakolaisina tai joiden maahanmuutto on jo lisääntynyt tai todennäköisesti lisääntyy.
Entisen Neuvostoliiton taloudellisista vaikeuksista ja Jugoslavian ja Somalian verisestä sisällissodasta huolimatta suhtautuminen näiltä alueilta tuleviin - venäläisiin, virolaisiin, serbeihin, kroaatteihin, muslimeihin ja somaleihin - on erityisen torjuvaa. Myös asennoituminen perinteisiin pakolaisryhmiimme chileläisiin ja vietnamilaisiin on muuttunut aiempaa kielteisemmäksi. Tämä voi liittyä siihen, että näiden koetaan uhkaavan omaa taloudellista turvallisuutta pikemmin kuin niiden ryhmien, joiden ei uskota taloudellisista syistä tai pakolaisina hakeutuvan Suomeen. Tämä voi selittää myönteistä suhtautumista pohjoismaalaisten ja anglosaksisten maiden kansalaisiin, joita ei ole totuttu ajattelemaan työpaikoista kilpailevina siirtotyöläisinä.
Vajaa puolet suomalaisista on valmis turvaamaan täällä asuville ulkomaalaisille saman elintason kuin suomalaisille. Yhtä moni epäilee maahanmuuttajien motiiveja ja uskoo monien ulkomaalaisten tulevan Suomeen vain käyttääkseen hyväksi sosiaalietujamme. Kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää pakolaisten elintasoa Suomessa liian korkeana. Valtaosa suomalaisista on sitä miletä, että ulkomaalaisten hyvinvointi on Suomessa turvattu tarpeeksi hyvin. Enemmistö katsoo suomalaisilla olevan etuoikeuden suomalaiseen elintasoon ja työpaikkoihin Suomessa, koska olemme tämän maan rakentaneet. Yli puolet on valmis lähettämään ulkomaalaiset pois maasta jos työttömyys lisääntyy. Enemmistö suomalaisista ei ole myöskään valmis jakamaan poliittista valtaa tasa-arvoisesti ulkomaalaisten kanssa. Vajaa puolet suomalaisista kannattaa ulkomaalaisille jo myönnettyä kunnallista äänioikeutta. Vielä harvemmat ovat valmiita myöntämään ulkomaalaisille valtiollisen äänioikeuden tai oikeuden asettua ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Suomalaiset pitävät myös kiinni reviireistään eivätkä ole enää yhtä valmiita kuin aiemmin päästämään ulkomaalaisia naapurustoonsa tai työpaikoilleen puhumattakaan avioitumisesta heidän kanssaan. Ulkomaalaisten hyvinvoinnin turvaaminen ei edellytä vain muodollista tasa-arvoa - jota enemmistö siis vastustaa. Tosiasiallinen tasa-arvo ja hyvinvointi edellyttäisivät myönteistä erityiskohtelua, ”positiivista diskriminaatiota”. Enemmistö (60%) suomalaista vastustaa ajatusta yhteiskunnan tuen antamista yrityksille, jotka työllistävät pakolaisia. Kysymys ei ole pelkästään taloudellinen, sillä inkerinsuomalaisia työllistävien yritysten tukemista kannattaa enemmistö vähän koulutustakin saaneista suomalaisista. Valtaosa suomalaista vastustaa ulkomaalaisten maahanmuuttajien etuoikeutta asunnon saannissa. Myönteiseen erityiskohteluun ollaan valmiimpia kielellisten oikeuksien suhteen.
Kaksi kolmasosaa suomalaisista kannattaa ulkomaalaisten äidinkielistä opetusta yhteiskunnan varoilla. Vaikka myös suhtautuminen ulkomaalaisen kielellisiin ja poliittisiin oikeuksiin on muuttunut kielteisemmäksi, suomalaiset suhtautuvat - kuten aikaisemminkin - riikinruotsalaisia myönteisemmin ulkomaalaisten oikeuteen säilyttää kielensä ja kulttuurinsa myös uudessa ympäristössä. Asenteiden kiristymistä selittää se, että yhä useammat suomalaiset kokevat ulkomaalaisten maahanmuuton uhkaavan omaa sosioekonomista asemaansa. Tämä uhka koetaan entistä suurempana, koska monen suomalaisen talous on heikentynyt työttömyyden takia. Kaikkien eniten pakolaisten ja ulkomaalaisten työnhakijoiden maahanmuuttoa vastustavat odotetusti työttömät. Tutkimusajankohtien välisenä aikana työttömyys nousi viidestä yhdeksääntoista prosenttiin. Taloudellinen lama selittää myös nuorten asenteiden kiristymistä, sillä jo joka kolmas nuori työnhakija on työtön. Myös maahanmuuton terveydelliset ja yhteiskuntarauhaa koskevat vaikutukset nähdään Suomessa entistä synkemmässä valossa. Yhä useammat pitävät todennäköisenä, että ulkomaalaisten maahanmuuton seurauksena AIDS, huumeet, levottomuudet ja mellakat lisääntyvät Suomessa. Kolme neljäsosaa suomalaisista pelkää järjestäytyneen rikollisuuden leviävän ulkomaalaisten maahanmuuton seurauksena Suomeen. Erityisen peloissaan ovat vähän koulutetut, työväestö ja maanviljelijät.
Pelkät uhkakuvat hallitsemattomista pakolaisvirroista, itämafiasta ja venäläisten massamuutosta Suomeen näyttävät siis jo nyt lisänneen suomalaisten turvattomuutta eri elämänalueilla. Valtaosa (60%) suomalaisista katsoi näet olevansa melko huonosti (48%) tai huonosti (16%) perillä pakolaisasioista Suomessa. Vain 5 % katsoi olevansa niistä hyvin ja 26% melko hyvin perillä. Väestöryhmien väliset erot ja eri kansallisuuksien värihierarkian pysyvyys osoittavat, että ulkomaalaisasenteet eivät Suomessakaaan ole vain yksityisiä, satunnaisia asenteita. Kysymys on strukturoidusta sosiaalisesta tiedotamisesta, joka on säilynyt varsin samankaltaisena vuodesta toiseen - siitä huolimatta, että asenteiden kielteisyystaso on noussut.
Kielteiset ulkomaalaisasenteet osoittautuivat osaksi laajempaa autoritaarista ja vieraantunutta asennekokonaisuutta, joka on tyypillistä vähän koulutetuille ja iäkkäille ihmisille. Ulkomaalaisten maahanmuuttoon kielteisesti asennoituvat suhtautuivat kielteisesti myös mustalaisiin, homoseksuaaleihin ja aseistakieltäytyjiin, jotka eivät uhkaa kenenkään taloudellista turvallisuutta. Autoritaaristen ja vieraantuneiden asenteiden on havaittu lisäävän todennäköisyyttä populististen ja äärioikeistolaisten ryhmien kannatukselle.
Suomessa vakinaiset asuvat ulkomaiden kansalaiset:
naisia miehiä Ulkomaiden kansalaisia 29.242 32.770 osuus koko asukasluvusta 1,2 % Suurimmat kansalaisuusryhmät: Venäjä 4.681 3.103 Viro 4.253 3.218 Ent. Neuvostoliiton passilla 4.076 2.728 Ruotsi 3.038 3.647 Somalia 1.428 2.110 Ent. Jugoslavian passilla 921 1.334 Vietnam 938 873 Yhdysvallat 806 969 Saksa 577 1.036 Britannia 431 1.149 Muut 8.093 12.603 Lähde HS 13.4.95
Suomi otti ensimmäisenä Pohjoismaana vastaan huomattavia pakolaismääriä jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Idän ja lännen välimaasto tarjosi tilapäisen tai pysyvän turvapaikan kymmenille tuhansille vallankumousta pakeneville. Suomi on myös ainoa Pohjoismaa, jonka kansalaiset ovat joutuneet hakemaan turvapaikkaa naapurimaista - lähinnä Ruotsista ja Venäjältä. Pakolaisena oleminen ja pakolaisten vastaanottaminen on osa omaa kansallista menneisyyttämme. Ensimmäisen maailmansodan aikana sen jälkeen Suomi otti vastaan suuren määrän pakolaisia. Kansalaissodan jälkeisissä vaikeissa olosuhteissa valtio järjesti yhdessä vapaaehtoisten kanssa pakolaishuollon palvelut vuosina 1919-1958. Pakolaisia alkoi saapua Suomeen Venäjältä syksyllä 1917. Turvapaikan Suomesta saaneet olivat mm. inkeriläisiä, Karjalan heimopaikolaisia, Venäjälle muuttaneita suomalaisia ja ulkomaalaisia, syntyperäisisä venäläisiä ja kapinaan nousseita vieraan maan sotilaita. Pakolaisten vastaanotosta vastasi tuolloin sisäasianministeriö. Aluksi Venäjän Punaisen Ristin Suomen osasto oli mukana avustustyössä. Vuosina 1919- 1921 Amerikan Punainen Risti avusti suomalaisia pakolaisten vastaanottamisessa. Valtion pakolaishuolto keskitettiin vuonna 1922 pakolaisavustuskeskuksen alaiseksi. Tämä toiminta katsottiin suoritetuksi loppuun vuonna 1985, jolloin nykyisen sosiaali- ja terveysministeriön alainen pakolaisavustuskeskus lopetti toimintansa.
Pakolaisten määrä oli korkeimmillaan vuonna 1922, joilloin heitä oli Suomessa 33500. Yli 50 prosenttia pakolaisista asui Viipurin läänissä, 30 prosenttia Oulun läänissä ja loput muualla. Pieni osa pakolaisista asui huoltolaitoksisssa, jotka vastasivat kokonaan heidän huollostaan. Vuonna 1923 huoltoloissa asui 845 ihmistä. Tämän jälkeen määrä laski tasaisesti ja huoltolat voitiin lopettaa 1930- luvun alussa. Työpaikkojen ja asuntojen löytäminen oli pakolaishuollon vaikeimpia tehtäviä. Aluksi pakolaislasten ja nuorten koulutus oli osa pakolaishuoltoa. Lapsia varten jouduttiin perustamaan omia kouluja, sillä kunnat eivät olleet velvollisia ottamaan heitä kansakouluun, jos vanhemmat eivät maksaneet kunnalle veroja. Suuri osa pakolaisista siirtyi Suomen kautta kolmansiin maihin, osa jäi pysyvästi Suomeen. He löysivät vuosien varrella oman asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja täyttivät paikkansa uuden isänmaan kansalaisina. Suomesta tuli pakolaisia vastaanottava maa jälleen vuonna 1973. Tuolloin hallitus päätti oottaa vastaan sata Chilen pakolaista. Ulkoasiainministeriö asetti eri viranomaista ja järjestöistä (SPR, työmarkkinajärjestöt) koostuvan ryhmän selvittämään pakolaisten vastaanottoon liittyviä kysymyksiä. Koska varsinaista vastuuviranomaista ei ollut, tämä ns. Chilen pakolaistoimikunta I koordinoi pakolaishuollon toimintaa. Joulukuusta 1973 Chilen pakolaistoimikunta II toimi työvoimaministeriön yhteydessä. Suomen Punainen Risti vastasi pakolaisten vastaanotosta.
Chilen pakolaistoimikunta otti 1979 nimekseen pakolaistoimikunta ja jatkoi Kaakkois-Aasian pakolaisten vastaanottamista ja huoltoa samojen periaatteiden mukaan, joihin oli päädytty Chilen pakolaisten huollossa. Vastuuviranomaisena toimi edelleen työvoimaministeriö (nykyinen työministeriö). Sen vastuualue oli tuolloin nykyistä laajempi käsittäen työhönsijoittamisen ja työllisyyskoulutuksen ohjaamisen lisäksi mm. pakolaisten asumiskysmykset.
Vuonna 1981 perustettiin pakolaisasian neuvottelukunta sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen (asetus 136/81). Sen puheenjohtajuus kuuluu kyseisen hallinnonalan viranomaisille. Jäseninä neuvottelukunnassa ovat ulkoasiain-, sisäasiain-, sosiaali- ja terveysministeriön, valtiovarain-, opetus- ja työministeriön edustajat sekä keskeisten työmarkkinajärjestöjen ja kuntien keskusjärjestöjen edustajat. Asiantuntijajäseninä onvat mukana edustajat Kirkon ulkomaanavusta ja Suomen pakolaisavusta sekä ympäristöministeriöstä. Pakolaisasian neuvottelukunnan tehtävänä on käsitellä pakolaisten vastaanottoa, sen järjestämistä ja pakolaisten yhteiskuntaan sijoittumista sekä pakolaisia koskevia periaatteellisia kysymyksiä. Pakolaishuollon käytännön toteutus siirrettiin sosiaali- ja terveysministeriöstä sosiaalihallitukselle 1984. Tuolloin pakolaiskeskus, joka on osa sosiaalihallituksen kuntoutusasianosastoa, toimi käytännön vastaanottotoiminnan toteuttajana.
Ennen vuonna 1988 aloitettua pakolaisten vastaanottotoiminnan uutta mallia, jonka mukaan kiintiöpakolaiset sijoitetaan suoraan kuntiin vakituisiin asuntoihin, lähes kaikki Suomeen tulleet pakolaiset majoitettiin aluksi vastaanottokeskuksiin odottamaan vakituisen asunnon löytymistä. Vastaanottotoiminta oli vakiintumatonta ja kulloistakin tarvetta varten vuokrattiin tilat Helsingin Seudun Opiskelija-asuntosäätiöltä vv. 1979-80 Korson Kulomäestä ja v. 1983 Espoon Kirkkojärveltä, josta pakolaiskeskus vuonna 1986 muutti Helsingin Malmille.
Pakolaiskeskus ottaa vastaan niitä pakolaisia, joita ei voida sijoittaa suoraan kuntiin. Se tarjoaa väliaikaisen asunnon ja järjestää palveluja turvapaikanhakijoille, yksittäisille pakolaisille, oleskeluluvan suojelun tarpeen perusteella saaneille henkilöille, pakolaiskiintiön puitteissa saapuville UNHCR:n osoittamille hätätapauksille ja ryhmille sekä tarvittaessa myös perheenyhdistämisohjelman puitteissa Suomeen saapuville pakolaisten lähiomaisille.
Suomenruotsalaiset
Väestötilaston mukaan Suomessa oli vuonna 1992 yhteensä 296 435 henkilöä, joiden äidinkieli on ruotsi. Suomessa on asunut ruotsinkielistä väestöä ainakin tuhannen vuoden ajan. Suomenruotsalaiset ovat harvinaisen selvästi ankkuroituneet maahansa ja kansakuntaansa. Tämä näkyy myös siinä kuinka kielivähemmistöä nimitetään: sekä suomeski että ruotsiski nimityksessä ”suomenruotsalaiset” ilmoitetaan selvästi mihin maahan he kuuluvat. Tämä on hyvin harvinaista Euroopan vähemmistöjen keskuudessa. (Allardt & Starck 1981) Lähtökohdat suomenruotsalaisuudelle nykyisessä muodossaan antoi toisaalta Suomen suuriruhtinaskunnan synty, joka loi edellytykset suomalaisuudelle, ja toisaalta suomalaisuusliike 1800-luvun puolivälistä eteenpäin. osa ruotsinkielistä sivistyneistöä vastusti Snellmanin pyrkimystä suomalaistaa Suomi ja Suomen sivistyneistö täydellisesti. Snellmanin ja fennomaanien katsottiin unohtaneen, että maassa oli jo vuosisatoja elänyt ruotsinkielinen kalastaja- ja talonpoikaisvähemmistö, jolla oli myös täysi oikeus ylläpitää kieltään ja kehittää kulttuuriaan.
Ruotsinkielisyys oli A. O. Freudenthalin johtamien ruotsalaismielisten näkökulmasta erottamaton osa suomalaisuutta ja Suomea. (Westerholm 1993). Suomalaisen kielilainsäädännön perusperiaatteet on muotoiltu Suomen hallitusmuodossa. Sen 14. pykälässä säädetään, että suomi ja ruotsi ovat tasavallan kansalliskielet ja että kansalaisilla on oikeus tuomioistuimissa ja viranomaisten kanssa asioidessaaan käyttää omaa kieltään ja että suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisiä ja taloudellisia tarpeita tulee valtion tyydyttää samanlaisten periaatteiden mukaan.
Saamelaiset
Saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäiskansa. Saamelaisia asuu Suomessa yhteensä 6400, joista 4000-5000 varsinaisella saamelaisalueella. Saamelaisalue ulottuu Ruotsin ja Norjan keskiosista pohjoisemman Suomen kautta Kuolan niemimaan kärkeen. neljän eri valtion alueella asuu kaikkiaan 60 000 - 70 000 saamelaista. Suomen saamelaisalue käsittää Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat kokonaisuudessaan sekä Sodankylän kunnan pohjoisosan. Suomen ainoa saamelaisenemmistöinen kunta on Utsjoki.
Ruotsi-Suomen aikana saamelaisilla oli erityisasema ja heitä pidettiin maanomistajina alueellaan. Ruotsin vallan loppuaikoina saamelaisten asema huononi Suomessa. Saamelaisten alueita annettiin yhä enemmän uudisasukkaille ja suomenkielisten määrä kasvoi saamelaisalueilla. Venäläisvallan aikana Lappia kolonialisoitiin voimakkaasti. Itsenäinen Suomi unohti alkutaipaleellaan kokonaan saamelaisten oikeudet ja erityisaseman. Vuonna 1924 poistettiin lappalaisten velvollisuus maksaa lapinveroa. Tämän jälkeen saamelaisista ei ollut mainintaa missään virallisessa suomalaisessa rekisterissä. (Aikio 1993)
Vasta vuodesta 1973 lähtien on saamelaisten vähemmistöasema tunnustettu lainsäädännössä ja saamelaisvaltuuskunta on toiminut Suomen saamelaisten edustuselimenä. Valtuuskunnan tehtävänä on valvoa saamelaisten oikeuksia ja etuja tekemällä viranomaisille aloitteita ja esityksiä sekä antamalla lausuntoja saamelaisia koskevista asioista.
Saamelaisvaltuuskunnan poliittisista linjanvedoista tärkein on periaate siitä, että saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäisväestö, minkä vuoksi saamelaisväestöä ei voi verrata suoraan maan muihin vähemmistöihin. Saamelaisvaltuuskunta ei myöskään ole tunnustanut valtion omistusoikeutta saamelaisalueen maihin ja vesiin vaan katsoo, että saamelaisille on historiallisesti todistettu omistusoikeus niihin. Saamen kieltä on käytetty koulutuksessa 1980-luvulta alkaen. Saamelaisilla lapsilla on periaatteessa oikeus nykyään saada opetusta saameksi ala-asteelta yliopisto-opintoihin saakka. Saamen kielen ja saamenkieliseen opetukseen osallistuu lähes 600 oppilasta.
Romanit
Pohjoismaissa on kaikkiaan noin 15 000-20 000 romania, joista noin 6000 asuu Suomessa. Lisäksi noin 3000 suomea puhuvaa romania asuu Ruotsissa. Romanien alkuperäinen kotimaa on Intiassa Punjabin maakunnassa. Romanien kotiseudultaan lähtemisen syitä ja tarkkaa ajankohtaa ei ole pystytty selvittämään. Intiassa asuu noin kymmenen miljoonaa ihmistä, joiden kieli ja kulttuuri ovat sukua romanien kielelle ja kulttuurille. Nälänhätä, poliittinen tilanne, valloitukset ja epidemiat ovat mahdollisia syitä, jotka eri tutkijoiden mukaan ovat aiheuttaneet romanien maasta lähtemisen. (Grönfors 1981) Ensimmäiset romanit tulivat Suomeen 1500-luvulla todennäköisesti Ruotsin kautta. Romanien miltei yksinomaan ruotsalaisia sukunimiä pidetään osoituksena heidän reitistään. Jotkut seikat viittaavat myös muihin tulosuuntiin, esimerkiksi romanien kieli on selvästi erilaista kuin Ruotsin romanien kieli. Suomen romanit ovat kuitenkin kadottaneet kaiken perimätiedon kansainvälisistä sukulaisuussuhteistaan. (Grönfors 1981)
Myöhemmin Ruosti-Suomen viranomaiset pakottivat romaneja muuttamaan maan itäosiin. Viranomaiset pyrkivät myös karkottamaan romaneja maasta. Yleinen mielipide pyrki 1900-luvun alussa sulauttamaan romanit valtaväestöön. Romanien asemasta ryhdyttiin keskustelemaan vasta 1960-luvun lopulla, jolloin alkoi myös romaniväestön yhteiskunnallinen herääminen ja romanijärjestöjen aktivoituminen. (Suomen romanit 1993)
Suomalaisen yhteiskunnan voimakas rakennemuutos toisen maailmansodan jälkeen on vaikeuttanut romanien selviytymismahdollisuuksia, kun vanhat ammatit ovat menettäneet merkitystään. Romanit ovat keskimäärin heikomassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa kuin muut suomalaiset.(Suomen romanit 1993) Vuonna 1956 perustettiin mustalaisasiain neuvottelukunta sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen. Vuonna 1989 neuvottelukunnasta tuli pysyvä ja sen tehtäväkenttää laajennettiin. samalla sen nimi muutettiin romaniasiain neuvottelukunnaksi ja se toimii romanien ja viranomaisten välisenä yhteistyöelimenä. Neuvottelukunnan aloitteiden ansiosta on saatu aikaan hallinnollisia ja lainsäädännöllisiä parannuksia. Tällaisia ovat mm. rotusyrjinnänkiellon ottaminen rikoslakiin, erityisasuntolaki, romanikielen opetuksen alkaminen kouluissa ja romani-sanan käyttöönotto virallisissa yhteyksissä. (Suomen romanit 1993)
Juutalaiset
Vuonna 1995 Suomen juutalaisessa seurakunnassa oli noin1300 jäsentä. Yleisimmän käsityksen mukaan juutalaiseksi lasketaan henkilö, jonka äiti on juutalainen tai joka on kääntynyt juutalaiseen uskoon. Juutalaisuus on yhdistelmä syntyperää, uskontoa ja tietoisuutta tiettyyn ryhmään kuulumisesta. (Harviainen 1986) Rodullisesti tai etnisesti juutalaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä. Heillä ei myöskään ole yhteistä kieltä eikä yhtenäistä elämänkatsomusta. Keskeinen merkitys sen sijaan on ollut uskonnolla ja sen säätelemillä tavoilla. Uskonnon kirjallisena perustana ovat Toora eli vanhan Testamentin viisi Mooseksen kirjaa ja uskonnollisia säädöksiä sisältävä Talmud. Ne ovat vuosisatoja säädelleet juutalaisten elämää ja erottaneet heitä muista kansoista. (Torvinen 1989)
Juutalaisia on saapunut Suomeen sekä Ruotsin kautta että Venäjän keisarikunnan alueelta. 1700- ja 1800-luvulla juutalaisten maahanpääsyä ja maassaoloa säädeltiin Ruotsi-Suomessa erityislaeilla. Suomen nykyinen juutalaisväestö on valtaosin peräisin tsaarin armeijan juutalaisista sotilaista ja heidän perheenjäsenistään sekä myöhemmin Venäjältä saapuneista muuttajista. (Harviainen 1986) Laki, joka takasi juutalaisille täydet kansalaisoikeudet, hyväksyttiin vasta 12.1.1918. Sen tärkein sisältö oli 1. artiklassa: Mooseksenuskolainen voi hakemuksesta päästä Suomen kansalaiseksi samoilla ehdoilla ja samassa järjestyksessä kuin ulkomaalainen. (Torviainen 1989)
Juutalainen seurakunta ylläpitää kokopäiväistä päiväkotia, peruskoulua vastaavaa yksityistä koulua sekä vanhainkotia. Seurakunnan piirissä toimii monia yhdistyksiä mm. urheiluseura Makkabi. Juutalaisella seurakunnalla on myös oma hautausmaa.
Tataarit
Tataarit ovat turkinsukuinen kansa. Entisen neuvostoliiton alueella asuu arviolta seitsemän miljoonaa tataaria. Pieniä tataariyhdyskuntia asuu myös Turkissa, Kanadassa, USA:ssa, Kiinassa, Australiassa, baltian maissa ja Ruotsissa. Tataarin kieli kuuluu altailaiseen kieliryhmään, turkkilais-tataarilaisiin kieliin. (Nisametdin 1986)
Suomen historiassa tataarit mainitaan ensimmäisen kerran 1500-luvulla venäläisen armeijan tähystäjinä. seuraavan kerran tataarit mainitaan 1800-luvulla Suomenlinnan rakentajina. Nämä rakennustyöläiset perheineen todennäköisesti palasivat takaisin kotiseuduilleen Volgan alueelle, koska heistä ei sen jälkeen löydy tietoja (Nisametdin 1986) Suomen nykyinen tataariyhdyskunta polveutuu Niznij-Novgorodin kuvernementissa sijaitsevista Aktukin, Suksun, Kujsun ja Urazin kylistä. Tilat olivat pieniä eivätkä elättäneet suuria perheitä. Ihmiset ryhtyivät etsimään uusia tapoja ansaitakseen talvisin elantonsa, ja uudeksi ansion lähteeksi keksittiin kaupankäynti. Kauppa rajoittui aluksi lähialuielle, mutta ulottui kuitenkin vähitellen yhä kauemmaksi Moskovaan, Pietariin ja Viipuriin. Jotta olisi voitu harjoittaa tori- ja kauppahallikauppaa, ryhdyttiin näillä paikkakunnilla hankkimaan myös pysyviä asuintaloja. Alussa tataarit palasivat kotiseudulleen kesän ajaksi. Osa tataareista jäi Suomeen pysyvästi jo vuosisadanvaihteessa; Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen vaikuttivat myös siihen, että monet jäivät asumaan Suomen puolelle. (Nisametdin 1986, Ali ym. 1975)
Uskonnonvapauslain (1922) säätämisen jälkeen perustettiin vuonna 1925 ensimmäinen Suomen Muhamettilainen Seurakunta, nykyiseltä nimeltään Suomen Islam-seurakunta. Seurakunnassa oli perustamisvaiheessa 528 jäsentä. Tilojen puutteessa pidettiin perjantaijumalanpalvelukset aluksi yksityiskodeissa. 1920-luvulla alkoivat lasten kesäleirit ja äidinkielen opetus. Nämä toiminnat jatkuvat edelleen. Äidinkielen opetus on erityisen tärkeää myös siksi, että syventääkseen ja rikastuttaakseen kieltään ja kulttuuriaan tatareiden tulisi hallita kolme eri aakkostoa: latinalainen, arabialainen ja kyrillinen. (Nisametdin 1986) Vuosina 1960 ja 1961 Helsinkiin rakennettin tatarien kulttuuri- ja uskonnollinen keskus, johon sijoitettiin tatarien Turkkilainen kansakoulu, Suomen tataarien Kulttuuriseura FTB, urheiluseura Yolduz ja islamilainen moskeija. Tatareilla on myös oma hautausmaa.
Venäläiset
Osa Suomen venäjänkielisestä väestöstä on asunut täällä jo usean sukupolven ajan, osa taas vasta hyvin lyhyen ajan. 1700-luvulla Suomen alueella oli varsin vähän venäläistä asutusta. Poikkeuksena on vanhan Suomen alue eli Viipurin lääni, missä oli venäläisiä sotajoukkoja. Suomessa elää vieläkin tuolloin Suomeen asettuneiden venäläisten upseerien, papiston, kauppiaiden ja käsityöläisten jälkeläisiä, jotka ovat säilyttäneet venäjän kielen.
Suomen suuriruhtinaskunnan vuosina venäläisiä ei ollut Suomessa kovinkaan paljon, esimerkiksi vuonna 1900 vain 0,22 prosenttia väestöstä. Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomeen tuli venäläisiä pakolaisia Pietarista, karjalasta ja muista Venäjän osista. 1950-1970-luvulla muutti Neuvostoliitosta Suomeen jonkin verran venäjänkielistä väestöä - pääasiassa Suomen kansalaisten kanssa solmittujen avioliittojen johdosta. Venäjänkielisen väestön määrä on lisääntynyt 1980- ja 1990-luvulla erityisesti inkerinsuomalaisten paluumuuttajien myötä, ja vuonna 1995 venäjänkieliset olivat Suomen suurin ulkomaalaisryhmä.
Vammaiset
Vammaisia ovat joko sellaiset henkilöt, joiden kehitys, henkinen tai fyysinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt synnynnäisen tai kehitysiässä saadun sairauden, vian tai vamman vuoksi tai sellaiset henkilöt, jotka ovat tapaturmaisesti vammautuneet (Autio ym.1992). Vammaiset voidaan jakaa vamman laadun mukaan erilailla vammautuneisiin ryhmiin: älyllisesti poikkeavat eli lahjakkaat ja psyykkisesti kehitysvammaiset, käytöshäiriöiset eli sopeutumattomat, tunne-elämältään häiriintyneet, puhehäiriöiset ja erityisistä oppimisvaikeuksista kärsivät, aistivammaiset eli kuulo- ja näkövammaiset, fyysisesti vammaiset, kroonisesti sairaat sekä monivammaiset. Yksistään liikuntaesteisiä on arvioitu Suomessa olevan noin 10 % väestöstä.
Seksuaaliset vähemmistöt
Seksuaalisiin vähemmistöihin luetaan kuuluvaksi homo-,bi- ja transseksuaalit sekä transvestiitit. Homoseksuaalisuus on eroottisen ja seksuaalisen kiintymyksen kohdistamista samaa sukupuolta olevaan ihmiseen. Samaa sukupuolta olevien välistä rakkautta esiintyy sekä miehillä että naisilla riippumatta yhteiskuntaluokasta, kulttuurista tai aikakaudesta. Seksuaalinen tasavertaisuus ry arvioi, että noin 10 % Suomen väestöstä olisi homoseksuaaleja.
Biseksuaalinen henkilö tuntee eroottista kiintymystä sekä samaa että eri sukupuolta olevia kohtaan. Transseksuaalinen henkilö kokee, että hänellä on väärää sukupuolta oleva fyysinen olemus. Heitä arvioidaan olevan Suomessa noin yksi promille väestöstä.
Tranvestiitillä on tarve pukeutua toista sukupuolta olevan vaatteisiin. Hän ei halua vaihtaa sukupuoltaan ja hän pitää omasta fyysisestä olemuksestaan päinvastoin kuin transseksuaalit. Transvestiitteja arvioidaan olevan noin prosentin verran väestöstä.
Suomessa vakinaiset asuvat ulkomaiden kansalaiset:
naisia miehiä Ulkomaiden 29.242 32.770 kansalaisia osuus koko 1,2 % asukasluvusta Suurimmat kansalaisuusryhmät: Venäjä 4.681 3.103 Viro 4.253 3.218 Ent. NL:n passilla 4.076 2.728 Ruotsi 3.038 3.647 Somalia 1.428 2.110 Ent. Jgslvn passilla 921 1.334 Vietnam 938 873 Yhdysvallat 806 969 Saksa 577 1.036 Britannia 431 1.149 Muut 8.093 12.603 Lähde HS 13.4.95
1. Järjestä vähemmistökonferenssi. Kukin kurssilainen edustaa jotakin vähemmistöä. Jos porukkaa on paljon, voi kutakin vähemmistöä edustaa pari kolme henkeä. Ryhmä ottaa selvää vähemmistöstä niin paljon kuin se harjoitustilanteessa on mahdollista ja esittää konferenssissa omat kantansa ryhmänsä mukaisesti. Laatikaa vaikka ryhmän kanssa esityslista niistä asioista mitkä ovat teille tärkeitä asioita nostettaviksi esille konferenssissa. Löytyykö minkäänlaista mahdollisuutta yleiseksi vähemmistöpolitiikaksi ? Käytyjen keskustelujen pohjalta konferenssi laatii yleisen julkilausuman, jossa asetetaan tavoitteet suomalaiselle vähemmistöpolitiikalle.
2. Vammaisen kohtaaminen
Keskustellaan siitä miltä tuntui olla vammainen, miltä vastaanottajasta tuntui, ymmärsikö hän viestin, miltä mahtaa vammaisista tuntua ?
3. Tarvitaan pöytä ja yksi tuoli kullekin parille. Mielellään karvasta juotavaa, josta tulee paha mieli sekä jotain pientä syötävää. Kaikki juovat samasta lasista. Valitaan parit, joista toinen riisuu itsensä paljasjalkaiseksi. Hän on orja. Toisessa huoneessa on johtajapari ja he kutsuvat ensimmäisen parin sisään. Leikin ideana on, että puhua ei saa eli kaikki mitä tehdään pitää näyttää käsillä ja tai selittää ääntelehtimällä. Johtajapari, joista toinen on paljasjalkainen, näyttää ensimmäiselle parille mitä pitää tehdä. Valkoinen istuu penkille, näyttää käsillään, että orjan on polvistuttava hänen eteensä ja kumarrettava. Orja ei saa tehdä mitään ilman käskyä ! Herra antaa käskyn nousta ja mennä hakemaan syötävää (esim. auringonkukan siemeniä). Orja tuo ja odottaa käskyä. Herra antaa käskyn syöttää häntä, orja syöttää. Herra pyytää juomista (esim. soijakastiketta), orja hakee ja odottaa käskyä. Käsky tulee ja niin orja juottaa herraansa. Orja vie juoman pois (siitä on annettu vain tilkka herralle). Hän jää seisomaan herransa eteen, kunnes herra antaa käskyn polvistua ja kumartaa. Tässä kohden herra laittaa kätensä orjan pään päälle ja alistaa orjaa entisestään. Herra antaa luvan nousta ja näyttää orjalle hänen paikkansa. Paikka on herran oikealla puolella, kyykyssä.
Peli jatkuu samalla tavalla, mutta niin, että edellinen pari näyttää aina mitä seuraavien pitää tehdä. Jos joku ei ensimmäisellä kerralla tajua mitä hänen pitää tehdä, näytetään hänelle uudelleen. Jos joku tekee väärin, puuttuvat hänen ympärillään olevat toimintaan esim. pudistamalla päätään ja ääntelemällä voimakkaasti. Kun kaikki ovat tulleet, keskustellaan miltä tuntui orjuuttaa toista, miltä tuntui palvella. Mitä vaaditaan orjalta ja mitä herralta.
Sisällysluettelo
Edellinen: 2.2 Monikulttuurisuus
Seuraava: 2.4 Ennakkoluulot